Kiina Afrikassa

Kiinan toiminta Afrikassa on herättänyt paljon keskustelua kuluneen vuosikymmenen aikana. Usein puhutaan ikään kuin Kiina olisi uusi toimija mantereella. Kiina on kuitenkin ollut läsnä eri tavoin jo aivan Kansantasavallan perustamisen alkuajoista saakka, rakentaen mm. 1970-luvulla Tan-Zam rautatien, joka edelleen on mantereen tärkeimpiä rautatieyhteyksiä.

 

Kansantasavalta pääsi vuonna 1971 YK:n ja sen turvallisuusneuvoston pysyväksi jäseneksi pitkälti kehitysmaiden, ml. monien juuri itsenäistyneiden afrikkalaisten maiden, äänillä. Kansantasavallan jäsenyyden puolesta äänestäneistä 76 maasta kolmasosa sijaitsi Afrikassa. Vuonna 2000 Pekingissä pidetyn ensimmäisen FOCAC (Forum on China-Africa Cooperation) konferenssin jälkeen Kiina on kuitenkin merkittävästi tiivistänyt taloudellisia ja poliittisia suhteitaan lähes koko mantereella. Kiinan ja Afrikan välinen kauppa on karkeasti kaksikymmenkertaistunut, ja Kiinasta on tullut Afrikan suurin kauppakumppani.

 

Kiinalaiset toimijat ovat aktiivisia pitkin mannerta, mutta yli puolet Kiinan sijoituksista on mennyt seitsemään maahan: Nigeriaan, Angolaan, Etiopiaan, Keniaan, Sambiaan, Etelä-Afrikkaan ja Kongoon (DRC). Kiinan paikallinen vaikutus on kokonaisvaltaisin Sambian kaltaisissa keskikokoisissa maissa, joissa kiinalaisilla toimijoilla voi olla hyvinkin vahva asema paikallisessa taloudessa. Kiinan sanotaan usein sijoittavan Afrikkaan öljyä ja muita raaka-aineita silmällä pitäen ja infrastruktuurihankkeisiin. Lukuja tarkastelemalla Kiinan vaikutus on kuitenkin paljon moninaisempi, ulottuen merkittävästä jalansijasta sambialaisessa vähittäiskaupassa isoihin valmistavan teollisuuden projekteihin Etiopiassa.

 

Kiinan toimintaa mantereella on vuodesta 1964 asti ohjannut Kiinan pääministerin Zhou Enlain Afrikan-vierailullaan lanseeraamat ns. kahdeksan periaatetta, joista keskeisimpiä ovat tasa-arvon periaate ja molempia osapuolia hyödyttävä yhteistyö ilman ehtoja tai etuoikeuksia. Sittemmin Kiina on usein sijoittanut yhteistyönsä laajempaan Etelä–Etelä-yhteistyön viitekehykseen. Toisin kuin monet länsimaat, Kiina ei siis ole kehystänyt toimintaansa Afrikassa kehitysyhteistyön viitekehyksellä. Suhteita on ajateltu kokonaisvaltaisemmin taloudellisena ja poliittisena yhteistyönä, jossa ulkomaankauppa, suorat sijoitukset ja Kiinan politiikkapankkien myöntämät, usein markkinaperusteiset, lainat ovat etusijalla, ja avun antaminen toissijaista.

 

Ylipäätään Kiina ei ole ollut kovin innostunut kehitysavun käsitteestä ja siihen sisältyvistä epätasa-arvoisista konnotaatioista. Kiina ei ole OECD:n kehitysyhteistyökomitean jäsen, joskin näiden välillä on institutionalisoitunutta vuoropuhelua. Peking ei siten myöskään julkaise yksityiskohtaisia tietoja antamastaan avusta. Toistaiseksi Kiina on julkistanut vasta kaksi – vuosina 2011 ja 2014 –ns. valkoista kirjaa ulkomaanavustaan, jotka tarjoavat vain hyvin yleisluontoista tietoa maan avusta. Hallinnollisestikin kehitysapuun vertautuvia asioita hallinnoitiin pitkään lähinnä Kiinan kauppaministeriöstä MofComista käsin pienillä henkilöresursseilla ja osana laajempia taloudellisia suhteita. Kiina perusti vasta vuonna 2018 muiden kehitysaputoimijoiden esimerkin mukaisen kansainvälisen kehitysyhteistyöviraston (IDCA), jonka toiminnasta on vasta vähän tietoa.

 

Länsimainen keskustelu Kiinan toiminnasta Afrikassa on viime vuosina keskittynyt paljolti pohtimaan kiinalaista lainoitusta, eritoten väitettyä lainojen myöntämistä ilman ehtoja ja kohdemaiden ylivelkaantumista tämän johdosta, ns. velka-ansoja. Toinen pitkään jatkunut keskustelu on se, missä määrin Kiinan puuttumattomuuspolitiikka on tulossa tiensä päähän. Tiukasti ottaen lainojen ehdottomuus ja Kiinan puuttumattomuus eivät enää pidä paikkaansa: Kiinalaisten politiikkapankkien lainat ovat yleensä ehdollisia, joskin ehdollistaminen saa muita muotoja kuin länsimaiset kehityslainat.

 

Tiukasti ottaen Kiinan ei myöskään voida enää nähdä toimivan ehdottoman puuttumattomuuspolitiikan mukaisesti, ei ainakaan, jos tämän tulkitaan kattavan myös laajamittaisen taloudellisen ja poliittisen vaikuttamisen. Kiina on niin iso toimia, että se ei enää voi välttyä puuttumasta monin tavoin muiden maiden toimintaan. Kiinan ulkopoliittinen retoriikka onkin vaivihkaa muuttunut viimeisen vuosikymmenen aikana. Puuttumattomuudesta ei enää puhuta yhtä ehdottomaan sävyyn kuin aiemmin. Kiinalaiset asiantuntijat ovat myös pyrkineet tekemään selkeämpää eroa sotilaallisen ja muunlaisen puuttumisen välillä.

 

Englanninkieliset termit non-intervention ja non-interference ovat esiintyneet kansainvälisen oikeuden ja YK:n kielenkäytössä jo toisen maailmansodan jälkeen. Usein nämä termit on kuitenkin niputettu yhteen ja on viitattu laajaan tulkintaan, esimerkiksi YK:n yleiskokouksen julistuksessa vuonna 1981. Käsitteiden välinen ero on siten veteen piirretty viiva, jonka epämääräisyyttä Kiinakin nyt hyödyntää.

 

Kiina torjuu edelleen jyrkästi puuttumisen muiden valtioiden sisäisiin asioihin aseellisesti ilman kohdevaltion hallituksen pyyntöä tai YK:n turvallisuusneuvoston antamaa mandaattia. Huomattavaa on, että näin kapeasti määriteltynä Kiina sallii itselleen suurempia vapausasteita toimia rajojensa ulkopuolella kuin aikaisemmin. Kiina onkin määrätietoisesti rakentanut valmiutta toimia aktiivisemmin rajojensa ulkopuolella, mm. lainsäädäntöään muuttamalla, operatiivisia kykyjä kehittämällä ja muokkaamalla kansalaistensa odotuksia viihdeteollisuuden avulla.