Nato on pysynyt Suomen turvallisuuspoliittisten linjaustemme keskiössä koko kylmän sodan jälkeisen ajan, mutta Suomen suhteesta puolustusliittoon on silti ollut vaikea puhua julkisesti. Helmikuussa 2022 Venäjän aloittama hyökkäyssota Ukrainassa muutti tilanteen radikaalisti. Nato-kortti nostettiin pöydälle peruuttamattomasti. Oli aika lunastaa jokseenkin mystiseksi muodostunut Nato-optio.
Kuva: Hanne Salonen / eduskunta
Mistä Nato-keskustelu sai alkunsa?
Nato-keskustelun alkamisen mahdollisti Suomen ulkopoliittisen linjan muutos ja avautuminen kohti länttä. Kylmän sodan päätyttyä ja Suomen liityttyä Euroopan unionin jäseneksi Suomelle tarjoutui mahdollisuus laajentaa ulkopoliittisia viiteryhmiään. Suomettumisen sijaan Suomi valitsi suunnakseen lännen ja lännettymisen, mutta Nato-jäsenyyden harkitseminen oli 1990-luvulla vielä liian suuri muutosaskel.
Nato-keskustelun tarkkaa alkamisajankohtaa on vaikea määrittää. Sen ensimmäiset merkit olivat kuitenkin havaittavissa jo 1990-luvun alussa, mutta todellisen läpimurron Nato-kysymys teki vasta 1990-luvun lopussa ulko- ja turvallisuuspoliittisen selontekomenettelyn vakiinnuttua. Täten vaikka kysymys Suomen mahdollisesta sotilaallisesta liittoutumisesta ja jäsenyydestä puolustusliitto Natossa on ollut Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelukulttuurissa läsnä, Natosta on kuitenkin ollut vaikea puhua julkisesti. Nato-teemaa on mystifioitu, sillä on politikoitu ja sitä on politisoitu. Nato-keskusteluun osallistuminen esimerkiksi keskeisten merkittävien vaalikampanjoiden, kuten eduskunta- tai presidentinvaalien aikana on koettu leimaavaksi jopa siinä määrin, että sitä on haluttu politiikkojen keskuudessa tietoisesti välttää.
Väitöskirjassani ”Nato-retoriikka Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa” tutkin Suomen turvallisuuspoliittisessa linjassa tapahtuneita muutoksia suhteessa Nato-kysymykseen. Käytin tutkimukseni lähdeaineistona valtioneuvoston ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittisia selontekoja ja niiden pohjalta pidettyjä täysistuntopuheenvuoroja vuosina 1995–2017. Tutkimukseni mukaan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan natoistuminen tapahtui vuosina 1997–2012, jolloin liittoutumisretoriikka on kiivaimmillaan. Kolme keskeistä Natoa käsittelevää tarkastelunäkökulmaa kuvasivat tätä muutosta: eurooppalaisen, globaalin ja puolustusliitto-Naton diskurssit, joiden kautta on kuvattu puolustusliiton roolia ja Suomen suhdetta sotilasliitto Natoon. Tutkimustulokseni osoittivat, että eniten Suomen turvallisuuspoliittisessa linjassa on haluttu korostaa Naton globaalia roolia ja Suomen ja Naton välistä rauhankumppanuutta. Ulkopoliittisesti Suomi halusi asemoitua oikeaan identiteettipoliittiseen viiteryhmään, mutta samalla säilyttää myös mahdollisuuden hakea jäsenyyttä sotilasliitto Natossa – niin kutsuttu Suomen Nato-optio.
Nato-keskustelu Suomen eduskunnassa
Turvallisuuspoliittiseen keskusteluun osallistuvat toimijat eivät kuitenkaan välttämättä jaa samanlaista käsitystä Suomen ulkopoliittisesta asemasta ja suunnasta. Kun toisille Nato on ”rikkaan maailman nyrkki” tai ”ilmestyskirjan peto”, toiset haluavat pitää ”Nato-oven” raollaan ja hypätä ”Nato-junan” kyytiin. Näistä retorisista näkökulmista syntyy pohja turvallisuuspoliittisen keskustelun jännitteille ja Nato-retoriikalle, joita eri Nato-puhujatyypit edustavat: 1) Natoon varauksettomasti suhtautuvat ja Suomen Nato-jäsenyyttä kannattavat puolestapuhujat, 2) Nato-yhteistyön hyötyjä korostavat pragmaatikot, 3) Natoon varauksellisesti suhtautuvat skeptikot ja 4) Natoon avoimen kielteisesti suhtautuvat vastustajat.
Kansanedustajien keskuudessa merkittävimmäksi tarkastelukulmaksi muodostui puolustusliitto Natoa käsittelevä diskurssi. Toisin kuin Suomen hallitus, joka painotti Suomen ja Naton välistä yhteistyötä, kansanedustajat halusivat ottaa kantaa kysymykseen, tulisiko Suomen hakea puolustusliitto Naton jäseneksi. Merkittävimmän puhujaryhmän muodostivat Nato-pragmaatikot, jotka olivat hallituksen kantoja lähimpänä; toiseksi merkittävimmän Natoon varauksellisemmin suhtautuvat skeptikot. Kahta polarisoitunutta ääripäätä edustavien Naton vastustajien ja puolestapuhujien määrä puolestaan kasvoi 1990-luvulta tarkastelujaksolla 2010-luvun loppuun mennessä, mutta jäi kuitenkin pieneksi.
Kuva: Juha Kärkkäinen / Lehtikuva
Polarisaation loppu – konsensuksen voitto?
Keväällä 2022 tapahtui kuitenkin yllättävä muutos: suurin osa Natoon kriittisesti tai avoimen kielteisesti suhtaututuvista kansanedustajista siirtyi Nato-jäsenyyden kannattajiksi – Natoon kielteisesti suhtautuvat ajautuivat marginaaliin. Nato-keskustelun polarisaatio oikeisto-vasemmistoakselilla katosi. Mikä selittää äkillisen turvallisuuspoliittisen keskusteluilmapiirin muutoksen?
Venäjän aggressiivinen hyökkäyssota Ukrainassa pelästytti suomalaiset. Kansallinen turvallisuudentunne järkkyi, vaikka Suomella ja suomalaisilla ei ollut välitöntä vaaraa. Sen seurauksena Suomen kansa otti Nato-kysymyksen omakseen – Nato-jäsenyyden kannattamisesta muodostui kriisiajan konsensuspolitiikan väline. Yhtäkkiä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa mystifioitu Nato koettiin kansalliseksi puolustusratkaisuksi. Kuukausi kuukaudelta galluptutkimukset todistivat äkillistä mielipideilmaston muutosta: poliitikot reagoivat tähän retoriikallaan ja teoillaan. Toukokuun puolivälissä pidetyssä eduskunnan täysistunnossa 90 % kansanedustajista äänesti Suomen Natoon liittymisen puolesta. Nato-optio oli lunastettu. Natosta uskallettiin vihdoin puhua ääneen.
Kirjoittaja
VTT Iro Särkkä on politiikan tutkija, jonka väitöskirja ”Nato-retoriikka Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa” (2019) käsittelee Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutosta ja Natosta Suomessa käytyä turvallisuuspoliittista keskustelua. Ennen väitöstutkimustaan hän työskenteli tutkijana ja erityisasiantuntijana Pääesikunnassa. Nykyisellään Särkkä toimii Helsingin yliopiston Humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkijakoulun asiantuntijana.
Särkän väitöskirja ”Nato-retoriikka Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa” on sähköisesti luettavissa osoitteessa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/303982.
