Euroopan unionia pitkään seuranneelle koronakriisi on näyttäytynyt oppikirjaesimerkkinä EU:n tavasta hoitaa ongelmia. Jostain putkahtaa pirullinen kriisi. Unioni aikailee, koska toimivalta on epäselvää. Jäsenmaat toimivat itse. Syntyy sekoilua ja välistävetoja. Kommentaattorit povaavat unionin hajoamista. Jäsenmaissa aletaan herätä siihen ikävään tosiseikkaan, että ratkaisut olisi näköjään sittenkin parempi tehdä yhdessä, jonkin olemassa olevan yhteistyöjärjestelyn puitteissa. Komission pelottavan älykkäät virkamiehet huhkivat epäinhimillisen määrän työtunteja. Saksa ja Ranska löytävät toisensa. Komissio ehdottaa lainsäädäntömuutoksia. Jäsenmaat tappelevat keskenään, päämiehet valvovat muutaman yön putkeen Brysselissä, Euroopan parlamentti huutaa oman roolinsa perään ja vaatii suurisuuntaisia eleitä. Kaikki on viimeisen päälle epätyydyttävää ja kaoottista, perustamissopimusten tulkintojen perään kysellään. Suurvallat naureskelevat. Sitten tilanne selkiytyy, unioni ottaa roolinsa, integraatio syvenee, elämä jatkuu.
Tuntuu melkeinpä surkuhupaisalta sanoa tämä, mutta suvereenien tai ainakin sellaisiksi itsensä kuvittelevien kansallisvaltioiden välisessä kartoittamattomassa hetteikössä on nyt aivan ennennäkemätön tilaus juuri EU-maiselle eteenpäin rämpimiselle. (Englanniksi tämä kunniakas strategia tunnetaan nimellä ”muddling through”). Koronan tai ilmastonmuutoksen kaltaiset painajaiset vaatisivat suurta laadullista muutosta kansainvälisen järjestelmän toimintaan. Globaali talousjärjestelmä ja siitä suoraan tai epäsuorasti aiheutuvat ongelmat koskettavat kaikkia maapallon asukkaita, mutta kova kansainvälinen sääntely uusiin haasteisiin vastaamiseksi on edelleen kiusallisen kansallista. Tämä asiaintila alkaa uhata koko maailmanjärjestyksen oikeutusta ja näkyy populistien voittokulkuna. Heillä on sentään resepti, vaikkakin väärä: globalisaation aiheuttamia ongelmia pyritään suitsimaan joko kieltämällä ne kokonaan tai pakittamalla, lisäämällä kansallista valtaa.
Samaan aikaan liberaalit yritykset maailmanjärjestyksen uudistamiseksi ovat jääneet ponnettomiksi vaikeuksien kokoon nähden. Heikkoja signaaleja onneksi jo on, mutta harva uskaltaa tunnustaa avoimesti, ettei pallo ole kunnolla kenenkään hallussa. Tämä on murheellista, mutta pakko hyväksyä lähtökohdaksi, varsinkin jos Yhdysvalloissa jatketaan syksyn vaalien jälkeen Trumpin johdolla.
***
Niiden, jotka haluavat vastata globalisaation ongelmiin lisäämällä kansainvälistä yhteistyötä, kannattaa yrittää rakastua Euroopan unioniin. Lontoossa tätä ei valitettavasti ymmärretty. Mutta Berliinissä sentään ymmärretään, jälleen kerran. Ja niin kävi kesällä sellainen ihme, että ikiaikainen jakolinja yhteisvastuuta ja siis EU:n keskitettyä finanssipolitiikkaa vaativien maiden (Ranskan joukkue) ja budjettikuria ja jäsenmaiden itsenäistä finanssipolitiikkaa korostavien maiden (Saksan joukkue) välillä murtui. Ilman Ison-Britannian lähtöä kehityskulku tuskin olisi ollut mahdollinen.
Mutta nyt on niin, että komissio saa jatkossa velkaantua jäsenmaiden tulevia jäsenmaksuja vastaan, toki tiukoin rajauksin mutta kuitenkin. EU:n mittakaavassa summat ovat suuria. Unionin budjetti lähes tuplaantuu alkavalla rahoituskaudella. Ja periaatteellisesti askel on merkittävä: melkein väistämättä syntyy tarve unionin itsenäisen verotusoikeuden laajentamiselle. Siksi onkin hienoa, että kesän rahoitusratkaisu käytiin läpi Suomessa ja varsinkin eduskunnassa tarkalla kammalla, perustuslakivaliokuntaa myöten. Toki keskustelu jatkuu vielä syksylläkin, ja hyvä niin. Pääosa energiasta kannattaisi kuitenkin keskittää jo siihen, miten parhaiten hyödymme itse EU:n elvytysponnisteluista ja tuemme jatkotoimia, koska niitäkin on valitettavasti aivan varmasti luvassa. Unionin perustamissopimukset olisi varmasti hyvä jossain vaiheessa avata, mutta se tie on valitettavasti tällä hetkellä tuskaisen kivinen, ja pelkona on, että esimerkiksi unionin uskottavuuden kannalta kriittisissä oikeusvaltioasioissa luisuttaisiin pikemminkin väärään suuntaan, ellei neuvotteluja rajattaisi tiukasti esimerkiksi euroalueen hallintoon.
Isojen kuvien ystävät puhuvat Euroopan ”hamiltonilaisesta hetkestä”. Tällä viitataan Yhdysvaltain ensimmäiseen valtiovarainministeriin, jonka myötävaikutuksella osavaltioiden vapaussodan aikana syntyneet velat siirrettiin liittovaltion kannettavaksi. Tämä on EU-todellisuuteen sovellettuna aivan liian dramaattista kielenkäyttöä, mutta ehkä suuren ajatuksen äärellä voi hetkisen lämmitellä arkisen rämpimisen keskellä. Joka tapauksessa meillä on syytä olla ylpeitä unionin toimintakyvystä. EU pystyi yhdessä suureen avaukseen, ja rahat käytetään suurelta osin tulevaisuusinvestointeihin, siis ilmasto- ja digisiirtymiin. Vähintään yhtä ylpeitä voimme olla siitä, ettei Suomi tällä tärkeällä hetkellä sortunut sisäpoliittiseen alaviitenäpertelyyn, jolla olisimme romuttaneet perinteikkään integraatiofilosofiamme ja hankkineet vihollisia ilman mainittavia tosielämän hyötyjä. Pääministerimme veteli niistä naruista, jotka EU:n raskaasti polkuriippuvainen historia mahdollisti, ja lopputulos oli juuri niin hyvä kuin näissä oloissa oli mahdollista. Näissä laskutikkuharjoituksissa ei pidä myöskään unohtaa sitä, mikä Berliinissä aina lopulta muistetaan: unionin vuosikymmeniä kehittynyt sääntelyperusta on Euroopalle mitä suurimmissa määrin strateginen kysymys. Ilman yhteistä sääntelyä ja sen tuomia rakenteellisia hyötyjä tilkkutäkki-Euroopalla ei olisi mitään sanomista maailman asioihin.
Kuva: Euroopan unioni
Paljon tuskaillaan unionin yhteisen ulkopolitiikan tekemisen vaikeudesta ja yritetään saattaa perinteistä diplomatiaa määräenemmistöpäätöksenteon piiriin. Se onkin hyvä projekti, samoin se, että Iso-Britannia pyritään sitomaan tiiviisti yhteen kaikkien jäsenmaiden ja unionin toimielinten kanssa tekemään yhteisiä ulkopoliittisia linjanvetoja. Mutta vielä tärkeämpää on, että EU kykenee projisoimaan ulkomaailmaan strategisesti sitä taloudellista ja sääntelyllistä valtaa, joka sillä on maailman suurimpana kauppamahtina.
Hykertelinkin tyytyväisyydestä, kun komission uusi puheenjohtaja Ursula von der Leyen nimesi tiiminsä geopoliittiseksi komissioksi. Suomessa sanalla on huono klangi, ja härmäläisittäin olisikin ehkä parempi puhua geoekonomisesta komissiosta. Joka tapauksessa komission väki on saanut hienosti kiinni maailman muutoksesta, jonka voi tiivistää siihen, että suurvaltasuhteiden hoito on harvinaisen kaukana perinteisestä ulkopolitiikasta. Toisin sanoen: vain sisäisesti vahva, järkevästi intressejään valvova ja vahvoja sisäisiä politiikkojaan täysimääräisesti hyödyntävä EU voi tuoda oman eurooppalaisen makunsa Kiinan ja USA:n dominoimaan maailmaan. Eurooppalaiselle sääntöpohjaisuudelle löytyy kyllä maailmasta ystäviä, jos vanha manner kykenee toimimaan niin fiksusti, että se kiinnostaa muutenkin kuin maailman ulkoilmamuseona.
Vastustin kaikkien järkevien ihmisten tavoin pitkään esimerkiksi niin sanottuja hiilitulleja, mutta olen saattanut muuttaa mieleni. Geoekonomisuus tarkoittaa sitä, että meidän on tarpeen vaatiessa uskallettava käyttää unionin taloudellista voimaa arvojemme ajamiseen. Vapaakauppa on kyllä pyhä ja etenkin Suomelle tärkeä asia, mutta hiilidioksidipäästöt on yksinkertaisesti pakko leipoa sisään yritysten kustannuslaskelmiin. Sama pakko saattaa kansainvälisen talousjärjestelmän oikeutuksen näkökulmasta tulla vastaan jonkinlaisten kansainvälisten verotusjärjestelmien luomiseksi, mutta niistä puhuminen on vielä tässä vaiheessa virkamiehelle liian rohkeaa. Ajattelin joka tapauksessa alkaa näin brexitin jälkeisessä EU:ssa tutustua aiempaa enemmän ranskalaiseen ajatteluun yritysten ja valtioiden suhteista ja katsoa, löytyisikö sieltä sittenkin jotain omaksumisen arvoista. Maailmasta nimittäin näyttää suurvaltojen toiminnan johdosta tulevan yhä ranskalaisempi, eikä sen välttämättä tarvitse tarkoittaa vanhakantaista protektionismia ja tunkkaista byrokratiaa. Saksankin teollisuuspoliittisissa linjauksissa voi muuten jo nähdä liikettä. Emme pääse mihinkään siitä, että kansainvälisen taloudenkin pelisääntöjä on voitava muuttaa maailman muuttuessa, mutta toki niin pitkälti yhteistuumin, markkinoita suosien ja kauppasotia vältellen kuin mahdollista.
Näin ulkoministeriön virkamiehenä en malta olla lisäämättä, että osana rahoituskehysneuvotteluja unionin lähes sadan miljardin euron ulkosuhderahoituspotti keskitettiin komission esittämällä tavalla lähes täysin yhteen rahoitusvälineeseen, jolla voidaan aivan uudella strategisuuden tasolla käyttää EU-rahoitusta kolmansissa maissa, niin kuin isot pojat ja tytöt ovat tehneet jo pitkään. Geoekonomiaa tämäkin. Perinteisestä kehitysyhteistyöstä ollaan kovaa vauhtia menossa kohti vihreää siirtymää ja digi-investointeja kolmansissa maissa vauhdittavia investointitakuita, ainakin muissa kuin aivan köyhimmissä maissa, jossa perinteinen kehitysyhteistyö epäilemättä jatkuu tulevaisuudessakin pääasiallisena toimintatapana. Esimerkiksi muuttoliikeyhteistyötä koskeva ehdollisuuskaan ei enää ole tabu EU-rahoituksessa, ainakaan silloin kun on kyse yhteistyöstä vauraampien maiden kanssa.
***
Aikamme megaongelmat, etupäässä ilmastonmuutos ja siihen vahvasti kytköksissä oleva taloudellinen eriarvoisuus, ratkeavat vain tiiviillä kansainvälisellä yhteistyöllä, investoinneilla innovaatioihin ja jämäköillä yhteistoimilla. Hieman kyynisesti voisi sanoa, että viimeksi mainittuihin olemme valitettavasti olleet valmiita vasta koronakriisin myötä. Itse en jaksa enää uskoa, että pystyisimme pysäyttämään ilmastonmuutosta, mutta velvollisuutemme on yrittää edes hidastaa sitä. Onneksi toimet vievät maailmaa joka tapauksessa kestävämpään suuntaan. Monet keskeisistä maailmaa parantavista innovaatioista tulevat jatkossakin Euroopasta, siitä olen koronaelvytyksestä käydyn keskustelun perusteella jo varma. Näissä historiallisissa kahinoissa Suomella on suuri etuoikeus saada pelata Euroopan unionin joukkueessa.
Kirjoittaja
Mika Kukkonen toimii ulkoministeriön yleisten EU-asioiden ja yhteensovittamisen yksikön päällikkönä. Hän on aiemmin työskennellyt EU-asioiden parissa mm. Suomen pysyvässä EU-edustustossa Brysselissä ja valtioneuvoston kanslian EU-asioiden osastolla.
