Suomalainen koulutuskeskustelu on täynnä huolipuhetta. Suomalaiset lapset ja nuoret eivät olekaan enää kärjessä kansainvälisissä vertailuissa. Suomalaisten yleinen koulutustaso on jäänyt jälkeen muista kehittyneistä maista. Mitä olemme menettämässä, mitä on tehty väärin? Pitäisikö palata johonkin vanhaan, joka vei meidät ykkösiksi? Keskustelusta kumpuaa huolten lisäksi myös pelkoa ja neuvottomuutta.
Havahtuminen koulutuksen ja osaamisen tärkeyteen on hyvä asia. Syntynyt energia on nyt kyettävä kohdistamaan yhteiseksi näkemykseksi ja teoiksi, jotka parantavat oppijan ja oppimista tukevan opettajan laadukasta vuorovaikutusta. Siinä ratkaistaan suomalaisen koulutuksen tulevaisuus.
Vertailu kansainvälisissä mittauksissa on arvokasta, mutta ratkaisut suomalaisen osaamisen tulevaisuudesta tulee tehdä kansallisista lähtökohdista. Suomi ei aikoinaan tähdännyt Pisa-ykköseksi, vaan pyrki tekemään ratkaisuja paremman tulevaisuuden rakentamiseksi.
Kuva: Opa Latvala / Tampereen kaupunki
Koulutus on yhteiskunnan instrumentti, ja sen tulee olla olennaisessa roolissa luotaessa Suomen toivottua tulevaisuutta.
Ensin on kirkastettava, mikä on koulutuksen tarkoitus. Tuottaa osaajia työelämän tarpeisiin? Kasvattaa kuuliaisia kansalaisia? Vastata vanhempien odotuksiin heidän arvomaailmansa mukaisesta kasvatuksesta? Tukea lapsia ja nuoria sisäistämään valmiudet luoda omaa elämänpolkunsa ja kohdata sen tuomat haasteet? Riippuen siitä, mitä painotetaan, koulusta tulee hyvin erinäköinen.
Sama pätee oppimisen tavoitteisiin. Riittääkö se, että koulut käytyään tietää monia asioita? Vai halutaanko myös, että osaa hyödyntää sitä mitä tietää? Vai vaaditaanko jopa, että hyödyntää tietämäänsä eettisesti ja esteettisesti kestävällä tavalla maailman metakriisien ratkaisemiseksi? Näihin kysymyksiin on helppo vastata, että kyllä ja paljon muuta. Koulu on ajan, paikan ja rutiinien rajaama, ja oppiminen ja kasvaminen vaatii aikaa. Tosiasiassa kouluun ja koulutukseen kohdistuu ylimitoitettuja ja ristiriitaisia odotuksia.
Jos koulutuksen tarkoituksesta ei ole yhteistä tahtotilaa, koulutuksen ammattilaisten on vaikea menestyä työssään. Suomalaisen koulutuksen vahva pitkä linja on painottanut oppijan kokonaisvaltaisen kasvun tukemista, jota myös sivistykseksi kutsutaan. Sivistys ei ole muuttumattomana pysyvä lähestymistapa, vaan Snellmanin määrittelemällä tavalla jokaisen sukupolven on luotava sille kulloiseenkin kontekstiin sopiva sisältö.
Meidän ajassamme korostuvat oppimisen ja hyvinvoinnin tasapaino, muutoksen nopeuden ja verkottumisen synnyttämä ennakoimattomuus ja epävarmuus, eettiset ja taidolliset haasteet teknologian kehittyessä kognitiivisen tietämisen työkaluna ja ihmisen selviytymistä uhkaavat globaalit haasteet. Suomalainen sivistys tulee sovittaa tähän maailmaan. Oppiminen on oppijan ja maailman välistä vuorovaikutusta, ja äsken mainitut tekijät ovat lastemme ja nuortemme todellisuutta, ja siksi heille merkityksellisiä.
Koulutuksen tehtävä on tukea oppimista ja tuoda siihen mukaan yhteiskunnan arvoja ja näkemyksiä hyveistä. Tasa-arvo on ollut ja on keskeinen suomalaiseen koulutuksen arvo. Olemme saaneet havaita, että nykyinen tapamme toteuttaa tasa-arvoa ei enää tuota toivottuja tuloksia. Lapsen taustaan kytkeytyvät oppimistulosten erot ovat kasvaneet. Koko ikäluokan siirtyminen vuosiluokka kerrallaan samassa tahdissa eteenpäin voidaan nähdä tasa-arvona, mutta tiedetään että saman luokan oppilaiden välillä voi olla jopa viiden vuoden ero oppimistuloksissa. Jo lähtien varhaiskasvatuksesta koulujärjestelmän tulee kyetä ottamaan erilaisten oppijoiden tarpeet ja lähtökohdat paremmin huomioon ja oltava joustavampi personoitujen oppimispolkujen luomisessa. Tasa-arvon toteutuminen vaatii uusia keinoja.
Kuva: Iisalmen Kuva / YSAO
Lasten ja nuorten kokemat hyvinvoinnin ja mielenterveyden haasteet ovat yleistyneet niin nopeasti, että yhteiskunnalla on vaikeuksia sopeutua muutokseen. Kouluissa todellisuus kohdataan päivittäin. Jos mielen päällä on ahdistusta ja masennusta, mieli ei ole vapaa oppimaan. Kun muutokset ovat nopeita ja ennakoimattomia, sitä tärkeämpää on perustehtävän kirkkaus.
Koko koulutuksen polkua on ajateltava entistä enemmän myös elämänmittaisen täydentävyyden näkökulmasta. Mitkä asiat ovat otollisia lapsen ja nuoren kehitysvaiheissa omaksuttaviksi, ja mitä tietoja ja taitoja on mahdollista täydentää myöhemmin. Koulut, oppilaitokset ja korkeakoulut ovat hyväksi havaittu keino oppimiselle, mutta muualla tapahtuva oppiminen, sen tukeminen ja hyväksi lukeminen ovat alihyödynnettyjä resursseja. Korona pakotti etäopiskeluun, mutta otimmeko opit siitä, miten virtuaalioppimista voitaisiin hyödyntää merkittävästi nykyistä laajemmin.
Suomessa on ymmärretty, että turvallisuus ei ole vain puolustusvoimien tai poliisin toimin saavutettava tila. Tarvitaan koko yhteiskuntaa, sen kaikkia toimijoita aktiivisesti pitämään yllä turvallista elinympäristöä ja kohtaamaan sen mahdollisia riskejä. Sama pätee koulutukseen. Koulut ja opettajat tekevät parhaansa, mutta jos muu yhteiskunta suoltaa sosiaalisia normeja ja käyttäytymisen esimerkkejä, jotka kulkevat koulun tehtävää vastavirtaan, tavoitteita ei saavuteta.
Koulutusjärjestelmää ei voi ulkopuolelta konemaisesti korjata, mutta sen toimintaa voi vakavasti häiritä.
Koulutuksen tarkoituksen kirkastaminen, yhteiskunnan eri toimijoiden sitouttaminen tukemaan koulutuksen tarkoitusta ja jatkuva luottamuksen ruokkiminen synnyttävät perusedellytykset koulutuksen tulevaisuudelle. Kun systeemin kaikilla toimijoilla on tehtävänsä vaatima ammattitaito, valmius pitää se minkä lupaa ja kosketus koulun arjen haasteisiin, syntyy lasten ja nuorten kasvulle otollinen ilmapiiri. Silloin luottamus ulottuu lapsiin ja nuoriin asti.
Kirjoittaja
Olli-Pekka Heinonen toimii tällä hetkellä International Baccalaureate Organisaation pääjohtajana. Sitä ennen hän oli Opetushallituksen pääjohtaja 2017–2021. Hän oli opetus- ja tiedeministeri 1994–1999, liikenne- ja viestintäministeri 1999–2002, kansanedustaja 1995–2002, Ylen johtaja 2002–2012 ja valtiosihteeri valtioneuvoston kansliassa 2012–2015. Heinonen on suorittanut 200. maanpuolustuskurssin.
