Eurooppalaisen turvallisuusympäristön kiristyminen 2010-luvun alkupuolella on muuttanut Itämeren turvallisuuspoliittista ympäristöä. Krimin niemimaan laiton liittäminen Venäjään, maan sotatoimet Itä-Ukrainassa sekä Moskovan itsevarma ja paikoin aggressiivinen politiikka Euroopassa ja sen lähialueilla ovat perustavanlaatuisesti heikentäneet myös Suomen lähialueiden turvallisuutta.
Itämeren alueella vallitsee tällä hetkellä jännitteinen tasapainotila, jonka muodostaa kolme toisistaan riippuvaista ”turvallisuusdynamiikkaa”: Venäjän itsevarma politiikka, Naton rauhoittamis- ja pelotetoimet sekä Suomen ja Ruotsin tiiviimpi integroituminen läntiseen puolustus- ja pelotejärjestelmään. Näiden dynamiikkojen vuorovaikutus määrittää Itämeren turvallisuuspoliittista tilaa kuluvana vuosikymmenenä.
Kylmän sodan lopun jälkeinen optimismin romahdus
Itämeren alueen strateginen asema muuttui kylmän sodan lopun jälkeen huomattavasti. Neuvostoimperiumin romahtaminen johti Venäjän vetäytymiseen Suomenlahden pohjukkaan Kaliningradin alueen jäädessä Venäjän alueesta erilliseksi eksklaaviksi. Maa käytännössä menetti valta-asemansa Itämerellä.
Kylmän sodan lopun jälkeisiä ensimmäisiä vuosikymmeniä väritti niin läntisten instituutioiden – Naton ja EU:n – laajentuminen alueelle kuin yhteistyövaraiseen turvallisuuteen keskittyvien järjestöjen ja aloitteiden – kuten Itämeren alueen valtioiden neuvosto, Pohjoinen ulottuvuus sekä EU:n Itämeri-strategian – synty. Kovan turvallisuuden näkökulmasta vuodet 1990-luvun puolivälistä aina 2000-luvun puoliväliin olivat lauhkeita. Itämeri nähtiin jopa alueellisen yhteistyön malliesimerkkinä.
Venäjän sisäinen tilanne vakiintui hiljalleen Vladimir Putinin valtaannousun myötä. Maan talous hyötyi öljyn ja kaasun korkeista hinnoista. Venäjän suurvalta-ambitiot eivät olleet kadonneet Neuvostoliiton hajoamisen myötä. Heikkouden ajan jälkeen Venäjällä alkoi olla myös kykyjä toteuttaa itsevarmempaa politiikkaa. Maan johdon retoriikka ja otteet kovenivat. Georgian sota vuonna 2008 osoitti, että Venäjä oli valmis käyttämään sotilaallista voimaa intressiensä ajamiseen. Samalla sota paljasti maan asevoimien modernisaatiotarpeen.
Venäjän kovempi politiikka alkoi heijastua myös Itämerellä. Se kohdisti Viroa vastaan kybertoimia niin kutsutun patsaskiistan yhteydessä vuonna 2007. Myös sen harjoitustoiminta vahvistui, mikä näkyi esimerkiksi Zapad 2009 -harjoituksessa. Läntiset toimijat reagoivat varsin hitaasti Venäjän muuttuneeseen politiikkaan. Georgian sodasta ei vielä tullut lännen ja Venäjän suhteiden osalta vedenjakajaa. Liittokunta joutui kuitenkin paneutumaan siihen, mitä uusien liittolaisten puolustaminen käytännössä tarkoittaisi.
2010-luvulle tultaessa Itämeren turvallisuustilanne jatkoi kiristymistään. Vuonna 2013 Venäjä esimerkiksi kohdisti simuloidut hyökkäykset niin Ruotsia kuin Tanskaa kohtaan. Vasta Venäjän toimet Ukrainassa kuitenkin muuttivat Itämeren alueen turvallisuusparadigman. Erityisesti Baltian maiden sekä Puolan huoli omasta turvallisuudestaan kasvoi. Alueella nähtiin myös lukuisia vaaratilanteita, joissa oli mukana sotilaskalustoa. Itämerestä kehittyi mahdollinen lännen ja Venäjän polttopiste, ja moni asiantuntija pohti, onko jokin Baltian maista Venäjän seuraavan aggression kohde.
Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että Itämeren epävakain ajanjakso jäi vuosiin 2014–2015. Sen jälkeen alueen turvallisuusasetelmat ovat selkiytyneet. Itämerellä vallitseekin kolmesta keskinäisriippuvasta turvallisuusdynamiikasta rakentuva tasapainotila: Venäjän itsevarmaa ja revisionistista toimintaa patoamaan ovat syntyneet niin Naton rauhoittamis- ja pelotetoimet kuin Suomen ja Ruotsin integroituminen läntiseen puolustusjärjestelmään.
Kuva: NATO photo, CPO Brian Djuers
Itämeren turvallisuuden kolme dynamiikkaa
Venäjän turvallisuus- ja sotilaspolitiikan asiantuntijoiden keskuudessa vallitsee vahvahko yhteisymmärrys maan strategisen käyttäytymisen periaatteista. Ensinnäkin Venäjän itsevarma ja paikoin aggressiivinen politiikka on kokonaisvaltaista, ja se yhdistää eri välineitä sotilaallisen voiman käytöstä, poliittiseen painostukseen, informaatiovaikuttamiseen sekä geotalouden keinoihin maan tavoitteiden saavuttamiseksi. Lisäksi Moskovan ajattelussa sodan ja rauhan välinen tila on hämärtynyt.
Venäjän lähestymistapa on näkynyt myös sen toimissa Itämeren alueella. Venäjän järjestämät laajamittaiset sotaharjoitukset, uusien kaukovaikutteisten asejärjestelmien esittely ja ajoittaiset provokatiiviset sotilaalliset toimet ovat osa strategista viestintää, jolla Venäjä pyrkii lisäämään pelotepolitiikkansa uskottavuutta. Sotilaallisen voimannäytön lisäksi Venäjä vaikuttaa myös muilla sektoreilla. Sotilaallisten toimien lisäksi maa on muun muassa käyttänyt aseena pakolaisvirtoja sekä tehnyt tiedustelu- ja disinformaatio-operaatioita alueen valtioita vastaan.
Venäjän toiminnan tavoitteena on suojata luoteista osaansa ja turvata hallintonsa valta-aseman käsittämäänsä lännen uhkaa vastaan. Se haluaa myös estää Suomen ja Ruotsin liittymisen Natoon ja maksimoida poliittisen vaikutusvaltansa rajamaissaan. Sapelinkalistelulla Venäjä haluaa myös alleviivata suurvalta-asemaansa ja osoittaa tyytymättömyyttään eurooppalaista turvallisuusarkkitehtuuria kohtaan.
Nato ja Yhdysvallat ovat vuoden 2014 jälkeen vahvistaneet läsnäoloaan alueella. Yhdysvallat reagoi nopeasti Venäjän toimiin omalla Atlantic Resolve -operaatiollaan, joka on edelleen käynnissä. Myös Nato mukautti politiikkaansa muuttuneen turvallisuusympäristön realiteetteihin. Walesin huippukokous vuonna 2014 merkitsi ennen kaikkea puolustusliiton palaamista ydintehtäväänsä kollektiiviseen puolustukseen. Samalla se alkoi kanavoida resursseja oman valmiutensa kohottamiseen.
Naton vuoden 2016 huippukokouksessa Varsovassa liittokunnan jäsenmaat taas päättivät monikansallisten joukkojen lähettämisestä Itämeren alueelle. Niin kutsutun vahvistetun läsnäolon (Enhanced Forward Presence) kautta Nato pyrkii vahvistamaan pelotetta Itämeren alueella. Rotaatioperusteiset, kevyesti aseistetut joukot kolmessa Baltian maassa ja Puolassa ovat ennen kaikkea ”ansalankajoukkoja”. Niiden tarkoituksena on vakuuttaa alueen maat sekä potentiaalinen hyökkääjä siitä, että aggressio saisi aikaan Naton laajemman reaktion ja vahvistusjoukkojen lähettämisen alueelle. Naton strategiaa Itämeren alueella tukee sen laajempi pyrkimys lisätä valmiudessa olevien joukkojen määrää sekä Euroopan puolustuksen kannalta olennaisten komentorakenteiden vahvistaminen.
Alueen kolmas dynamiikka liittyy Suomen ja Ruotsin lisääntyneeseen puolustusyhteistyöhön niin Naton kuin sen keskeisten jäsenmaiden, eritoten Yhdysvaltain kanssa. Sotilasliittoon kuulumattomuudesta huolimatta maat ovat käytännössä osa alueellista läntistä pelote- ja puolustusjärjestelmää. Kaksikon intressit Itämeren alueen suhteen ovat liittokunnan kanssa varsin yhteneväiset ja niiden puolustuskyvyt tukevat Naton alueellisia tavoitteita. Baltian maiden ja Puolan puolustamisen kannalta maiden alueet ovat tärkeitä. Suomi ja Ruotsi ovatkin jaettujen intressien pohjalta luoneet valmiuden yhteiseen operatiiviseen toimintaan niin keskenään kuin keskeisten Naton jäsenmaiden kanssa.
Kuva: U.S. Navy photo
Dynamiikkojen keskinäisriippuvuus
Itämeren alueen turvallisuusdynamiikat ovat keskinäisriippuvaisia. Venäjän toimet ovat johtaneet Naton jalansijan vahvistumiseen Venäjän lähialueilla. Samalla Suomelle ja Ruotsille on syntynyt intressi ja mahdollisuus syvempään integroitumiseen läntiseen puolustusjärjestelmään. Moskovan aggressiivinen politiikka onkin johtanut maan tavoitteiden näkökulmasta haitallisiin kehityskulkuihin.
Lännen toimet voivat potentiaalisesti ruokkia – aidoista uhkakuvista tai poliittisesta paineesta johtuen – Venäjän aggressiivista politiikkaa, mikäli se jostain syystä päättäisi huomattavasti lisätä joukkojensa määrää ja iskukykyä alueella. Tällä hetkellä riski siihen on lähes olematon. Naton Itämeren-politiikan eräs lähtökohdista on sen puolustuksellisten tavoitteiden viestiminen. Sen joukkojen määrä alueella on pieni ja kalpenee verrattuna esimerkiksi Venäjän läntisen sotilaspiirin joukkoihin ja kalustoon. Venäjän syytökset Naton infrastruktuurin leviämisestä sen lähialueille on syytä nähdä poliittisina.
Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon johtaisi Venäjän kovaan reaktioon alueella, vaikka sotilaallisen väliintulon riski lienee pieni. Kaksikon politiikka perustuu jo tällä hetkellä ulkoisen tuen hakemiselle kansalliselle puolustuskyvylle. 2020-luvun avainkysymyksiä Suomen ja Ruotsin päätöksentekijöille on sen pohtiminen, toisiko Nato-jäsenyys nykyiselle yhteistyö- ja intressipohjaiselle linjalle sellaista lisäarvoa, jonka saavuttamiseksi on syytä ottaa jäsenyyden hakemiseen liittyvät riskit.
Kuva: NATO photo, CPO Brian Djuers
Lopuksi
Itämeren alueen säilyminen vakaana lähitulevaisuudessa ei ole kirkossa kuulutettu. Selkkauksen riskiä lisäävät eritoten Venäjän politiikkaan olennaisesti kuuluva arvaamattomuus ja lännen silmissä aggressiivisilta näyttävät toimet. Myös transatlanttisen yhteistyön kehitys vaikuttaa alueelliseen turvallisuusympäristöön hyvin merkittävästi.
Samalla on syytä peräänkuuluttaa, että Itämeren jännitteiden perimmäiset syyt eivät ole alueella vaan lännen ja Venäjän eri käsityksissä siitä, miten Euroopan turvallisuus on syytä järjestää. Alueen tilanteessa ei ole odotettavissa merkittävää parantumista, elleivät lännen ja Venäjän laajemmat suhteet lienny.
Suomelle Itämeren alueen tilanne merkitsee niin puolustus- kuin ulkopoliittista haastetta. Oman puolustuskyvyn kehittämistä ja puolustusyhteistyötä on syytä jatkaa. ”Lentoturva-aloitteen” kaltaisia ulkopoliittisia vaikutusmahdollisuuksia on myös järkevä etsiä. Luottamusta lisäävät toimet sekä suurempi läpinäkyvyys vahvistaisivat alueellista vakautta. Ulkopoliittinen aktiivisuus vaatii selkeää alueellista tilannekuvaa sekä Naton ja Venäjän välisten suhteiden logiikan ymmärtämistä.
Teksti perustuu tammikuussa 2020 julkaistuun FIIA Briefing Paperiin
“Hard security dynamics in the Baltic Sea region: From turbulence to tense stability”.
Matti Pesu, YTT, toimii vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa. Hänen kiinnostuksensa
kohteisiin kuuluvat Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka sekä euroatlanttinen ja Pohjois-Euroopan turvallisuus.
