Israelilainen historiantutkija ja kirjailija Yuel Noah Harari kertoi näkemyksiään työn ja työmarkkinoiden tulevaisuudesta Nordic Business Forumissa syksyllä 2022. Hän aloitti toteamalla, ettei kukaan tiedä, millaista työ on vuonna 2050. Tiedämme vain sen, että se on kovin toisenlaista kuin tänä päivänä. Syy siihen on teknologian, erityisesti robotisaation ja tekoälyn, kehitys.
Koska kukaan ei tiedä, minkälaista työ on vuonna 2050 tai edes kymmenen vuoden päästä, meidän on lähes mahdotonta opettaa niitä tietoja ja taitoja, joita työelämässä tarvitaan. Ihmisen kehitystä ja tulevaisuuden näkymiä laajasti tutkinut Harari nostaa esiin pärjäämisen edellytyksenä olevia metataitoja: Meidän on opittava pois vanhasta ja opittava uutta. Meidän on kyettävä entistä paremmin hyödyntämään informaatiota. Meidän on opittava erottamaan relevantti epärelevatista ja oikea väärästä.
Kuva: Antti Aimo-Koivisto / Lehtikuva
Jatkuva itsensä uudelleen löytäminen, kouluttautuminen ja uusien tietojen ja taitojen opettelu on myös ihmiselle äärimmäisen kuormittavaa. Pakko on huono opettaja. Sen sijaan tarvitsemme ihmisille positiivisia syitä oppia ja kehittyä. Työnantajat ja yhteiskunta voivat tarjota vahvoja rakenteita, jotka saavat ihmisen pysymään kehityksessä mukana sekä työkykyisenä että työhaluisena.
Hararin näkemyksiä voi toki kiistää, mutta juuri teknologian kehitys on aikaisemmin muuttanut työtä ja yhteiskuntia. Teknologian kehitys ei näytä pysähtyneen, pikemminkin päinvastoin. Siksi teknologiaan liittyviä haasteita on myös edessäpäin. Teknologian kehitys ei myöskään ole ilmiö, joka tapahtuu tänään ja huomenna arki asettuu uomiinsa. Se on jatkuva, kehittyvä prosessi. Uusi ja vanha teknologia – uusi ja vanha maailma – ovat totta yhtä aikaa ja tapahtuvat samanaikaisesti. Se aiheuttaa kitkaa ja epäjärjestystä, epävarmuutta ja yhteiskunnallista turbulenssiakin.
Kun muutos on suurta ja jatkuvaa, ihmisen rooli on sopeutua tai pudota kehityksen rattailta. Työt häviävät alta ja uutta ei välttämättä löydy. Omat kyvyt, tiedot ja taidot eivät riitä. Motivaatio lopahtaa. Syrjäytymisen kierre on valmis. Kierre, joka sinkoaa ihmisen ulos työelämästä ja yhteiskunnasta. Professori Anu Kantola tutkijakollegoineen on osoittanut, että ihmiset, jotka uskovat yhteiskunnallisen asemansa heikentyvän tulevaisuudessa, radikalisoituvat usein poliittisesti.
Kantola kirjoittaa, että radikalisoitumisessa ei itsessään ole mitään pahaa. Jos kuitenkin yhä useampi ihminen radikalisoituu ja menettää tulevaisuuden toivonsa, yhteiskunnista voi tulla aikaisempaa levottomampia. Näköalattomuus ja yhteiskunnallinen radikalisoituminen purkautuvat poliittisesti tätä nykyä usein oikeistopopulistisiin puolueisiin ja liikkeisiin. Esimerkkejä on niin meiltä kuin maailmalta. Radikalisoituminen näkyy äärimmillään muun muassa siinä, että Suomessa Suojelupoliisi on varoittanut äärioikeistolaisen terrorismin uhasta.
Ei ole siis yhdentekevää, minkälaista työn tulevaisuutta rakennamme. Työ tuo ihmiselle paitsi taloudellista turvaa, myös merkityksellisyyttä ja mielekkyyttä elämään. Työn tulevaisuus ja työntekijän asema ja rooli työelämässä muokkaavat ja vaikuttavat vahvasti myös yhteiskuntamme toimivuuteen ja turvallisuuteen, keskinäiseen luottamukseemme ja ihmisten resilienssiin.
Kuva: Timo Heikkala / Str / Lehtikuva
Suomi on ollut ja on edelleenkin korkean luottamuksen ja sopimisen yhteiskunta, vaikka vastakkainasettelu ja polarisaatio ovat hiipineet yhteiskuntaan. Työmarkkinaosapuolet ovat omalta osaltaan rakentaneet korkeaa yhteiskunnallista luottamusta. Yhteiskunnallisia intressejä on sovitettu yhteen niin politiikassa kuin etujärjestöjenkin toimesta. Konsensus on ollut konfliktia arvostetumpaa, ja konsensuksen tulokset ovat kansainvälisessäkin mittakaavassa merkittäviä. Suomi komeilee monen vertailun kärjessä, mitataan sitten kansalaisten onnellisuutta, vapautta, demokratian tilaa, osaamista tai hyvinvointia.
Tähän asti työmarkkinaosapuolten toimin on osaltaan rakennettu ja vahvistettu sitä myönteistä taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä, joka on vienyt Suomen yhdeksi onnistuneimmista yhteiskunnista maailmassa. Lienee mahdollista, että epäonnistuminen työmarkkinoilla ja työmarkkinaosapuolten kesken voi sysätä meidät päinvastaiseen kehitykseen?
Toivottavasti näin ei käy, mutta työn tulevaisuuteen ja yhteiskuntien eheyteen liittyy haasteita. Yhden näkökulman haasteisiin tarjoaa taloustieteen nobelisti Agnus Deaton. Maaliskuussa 2024 julkaistussa kirjoituksessaan hän toteaa, että suurilla yrityksillä on tänä päivänä liian paljon valtaa määritellä työn tekemisen ehdot ja olosuhteet sekä yhteiskuntapolitiikan sisältö. Palkansaajia edustavien liittojen vaikutusvallan heikkeneminen taasen on johtanut aleneviin palkkoihin, kasvavaan palkkakuiluun työntekijöiden ja johtajien välillä, yhteiskuntien ja yhteisöjen rapautumiseen ja kasvavaan populismiin.
Tätäkö toivomme tulevaisuudelta ja onko se paras tulevaisuus, jonka Suomelle ja suomalaisille voimme rakentaa? Toivottavasti ei. Mielestäni paras työn tulevaisuus rakennetaan yhdessä sopien, ei sanellen. Suomalaisessa yhteiskunnassa konsensus ei juuri nyt ole suosiossa, mutta sen arvoa epävarmoina aikoina ei kannattaisi unohtaa tai hukata.
Kirjoittaja
Jarkko Eloranta on toiminut Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:n puheenjohtajana vuodesta 2016 lähtien. Hän on suorittanut 188. maanpuolustuskurssin.
