Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tuonut esiin kaksi terävää jakolinjaa.
Ensimmäinen on kysymys rauhanajan jatkumisesta ja kolmannesta maailmansodasta. Kuten esimerkiksi Fiona Hill on huomauttanut, venäläinen imperialismi jatkaa nyt kuumassa sodassa sitä samaa geopoliittista konfliktia, josta myös ensimmäisessä, toisessa ja kylmässä maailmansodassa oli kysymys. Sergei Medvedev puolestaan on ennustanut, että kun toista maailmansotaa jatkava Venäjä kärsii Ukrainassa tappion, Iivana Julmasta alkanut 500-vuotinen valtakunta hajoaa.
Toinen vähintään yhtä viiltävä linja kulkee nyt autoritäärisen idän ja liberaalidemokraattisen lännen rajalla: Ukraina ja ukrainalaiset sotivat niiden vapauksien ja oikeuksien puolesta, joista koko läntinen arvoyhteisö ammentaa uskonsa valitsemansa historiallisen tien oikeutukseen. Monet ovat toivoneet, että tässä tilanteessa myös läntiset tasavallat löytäisivät uudelleen liberaalien lähtökohtiensa historiallisen arvon. Parhaassa tapauksessa yleisen intressin kunnioitus palaisi poliittiseen elämään, jota heimoutuminen, identiteettipolitiikka ja äärimmäinen polarisaatio ovat uhkaavasti pirstoneet.
Nämä kaksi jakolinjaa eivät ole erillisiä, vaan leikkaavat toisiaan erityisesti siinä keskustelussa, joka koskee maanpuolustusta ja kansalaisten osallisuutta siihen. Yksilönvapauden premissiin nojaavat kansakunnat – kuten Suomi – kokevat nyt kasvavaa tarvetta suojata paitsi itsenäisyyttään myös vapauden arvoja. Äkkiä meille jo itsestäänselvyyksiksi muuttuneet laajat vapausoikeudet ja luotettava oikeusvaltio ovatkin saavutuksia, joiden kimppuun niitä vihaava sotaisa vihollinen voi hyökätä. Maanpuolustushenki Suomessa on korkealla ja jokaisella kansalaisella on mielipide herkässä.
Kuva: Puolustusvoimat
Liberaalidemokraattisen perustuslakimme arvopohja nojaa vain yhteen premissiin. Suomen valtiosääntö turvaa ihmisarvon koskemattomuuden, yksilön vapauden ja oikeudet sekä edistää oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Ihmisarvo ja oikeudet turvataan, koska vain niiden vallitessa vapaat yksilöt voivat toteuttaa vapauttaan. Pohjimmiltaan liberaalissa demokratiassa ei siis ole muita yhteisiä arvoja kuin yksilön vapaus ja sitä turvaava etiikka.
Koska täydellinen arvoliberalismi on looginen välttämättömyys yksilön vapauteen perustuvassa järjestelmässä, ovat yhteiskuntafilosofit, kuten esimerkiksi John Rawls, jo viime vuosisadan jälkipuoliskolla esittäneet kysymyksen, hajoaako yhteiskunta ilman yhteisiä arvoja. Juuri tähän aidosti vaikeaan kysymykseen kulminoituu se autoritäärisyyden ja liberalismin sota, jota nyt käydään Ukrainassa asein ja muualla argumentein. Venäjän ja muiden autoritääristen valtioiden tie on keskusvallan määräämä arvojen yhtenäisyys, jota media, kirkko ja tarvittaessa väkivaltakoneisto kursivat kokoon jokapäiväisillä rituaaleillaan. Myös lännelle vaihtoehtona esiintyvässä Kiinassa yhtenäisyys on lujan ideologisen keskusvallan pakottamaa.
Kollektivistisen idän ja individualistisen lännen konflikti yhä selvemmin jakaa ihmiskunnan ja on tärkein maailmanhistoriaa suuntaava ristiriita.
Mutta mikä itse asiassa on se vapaus, joka meidät yhdistää, ja miten me rakennamme siitä yhteenkuuluvuutta luovan arvopohjan? Voidaanko yksilön vapauksista ja oikeuksista johtaa yksilön vastuut ja velvollisuudet? Lukuisia hankaluuksia nousee esiin.
Klassinen liberalismi syntyi ennen Darwinia ja evoluutio-opin mullistusta. Olisi helppoa, jos Luoja olisi antanut ihmisille synnynnäisen vapauden kyvyn. Vapaiden länsimaisten yksilöiden vaikeudet elintapojen, ihmissuhteiden, tunnesäätelyn ja elämänhallinnan alueilla osoittavat, että vapaus vaatii enemmän kuin luonto antaa. Itsenäinen yksilön vapaus edellyttää hyvin kehittynyttä toisen asteen kognitiivista funktiota, joka antaa ihmiselle mahdollisuuden vapaasti harkita ja arvioida mielessään liikkuvia yllykkeittä, tunteita ja ajatuksia. Tämä on elämän mittaan paraneva, vaikeasti saavutettava kyky, joka kehittyy ja jalostuu vain määrätietoisen kasvatuksen ja sivistyksen, harkitsevaisuuden ja itsekurin avulla.
Usein vapauteen liittyy väärinkäsitys myös siitä, että Isaiah Berlinin erottelemat vapaus jostakin (negatiivinen vapaus) ja vapaus johonkin (positiivinen vapaus) ovat kaksi eri vapauden käsitettä, vaikka ne ovat vain kaksi eri näkökulmaa yhteen ja samaan vapauden käsitteeseen. Ei voi olla vapaa, jos on valjaissa, mutta ei voi olla vapaa, jos ei valjaista päästyään kykene kävelemään.
Lisäksi positiivinen vapaus ymmärretään poliittisessa keskustelussa liiaksi ulkoisten resurssien kautta. Kun puhutaan mahdollisuuksien tasa-arvosta, ajatellaan että jokaisesta voi tulla mitä tahansa, jos hän saa riittävät kehittymisen ja kouluttautumisen mahdollisuudet. Tämä on ehkä vaarallisin edistyksellisen liberalismin harhaluulo. Tosiasiassa perintötekijät ja niiden määräämät ihmisen sisäiset ominaisuudet asettavat tiukat reunaehdot sille, millä tavoin kukin yksilö voi omassa vapaudessaan itseään kehittää. Kuka tahansa voi hankkia pianon, mutta vain harvasta voi tulla konserttipianisti.
Perimmäinen ja vaikein hankaluus on itse vapauden mahdollisuuteen ja välttämättömyyteen sisältyvä ristiriita, jonka esimerkiksi Immanuel Kant on klassisesti kiteyttänyt. Aistimellisena luonnonolentona ihminen on luonnonlakien syy- ja seuraussuhteiden alainen eikä siten voi olla vapaa, mutta moraalisena kulttuuriolentona ihmisen on oltava vapaa valitsemaan tekonsa, joista hän on vastuussa. Liberaalin demokratian turvana on oikeusvaltio ja sitä ei voi olla, jos ihmisyksilöt eivät ole vapaita. Mekö siis vain uskomme, että kykenemme rikkomaan luonnonlakeja, koska olemme päättäneet olla vapaita?
Läntinen oppi yksilön vapaudesta ja liberaalista demokratiasta ei todellakaan ole valmis, kuten Francis Fukuyama turhan optimistisesti oletti 1990-luvun alussa.
Yksilön vapauden ehtojen tietoisen uudelleenmäärittelyn lisäksi liberaalin lännen tulisi löytää uusi kulttuurievoluution kehitysvisio, jonka elähdyttämänä läntinen korkeakulttuuri ylittäisi itsensä jälleen kerran ja kykenisi torjumaan Kiinan nousevan sivilisaation laajenemisen.
Tällä vuosituhannelle on noussut esiin uusia yrityksiä vastata vapauden kehityshaasteisiin. Yksi niistä on aikuisten kehityspsykologia, jota Robert Kegan on kehitellyt Harvardissa. Hänen tutkimustensa perusteella vain hyvin pieni, muutaman prosentin vähemmistö ihmisistä kykenee saavuttamaan oman ajattelunsa lähtökohdat tiedostavan ja itseohjautuvasti uudistumaan kykenevän tason. Tämä on melko karu havainto, koska tätä valistunutta tasoa voisimme nähdäkseni pitää dynaamisesti kehittyvän liberaalin demokratian poliittisen subjektin ehtona.
Kuva: Puolustusvoimat
Onko meidän siis jätettävä liberaalin demokratian toimivuus muutaman prosentin vastuunkantajien varaan? Vai panemmeko toivomme ihmisten enemmistön mukaansa tempaavaan vastuulliseen individualismiin, jonka vapaa yhteiskunta ja historiallisen tilanteen luoma uudistumisen pakko ikään kuin itsestään synnyttävät yleiseksi ihanteeksi?
Yksi mahdollisuus, joka koskettaa Suomea ja maanpuolustusta, on perustuslaillinen tie. Voimme yksinkertaisesti ajatella, että arvoliberaalia yhteiskuntaamme yhdistäväksi todellisuudeksi muodostuu se, minkä perustuslaki meille yhteiseksi määrittelee.
Tämä mahdollisuus ei ole kaukaa haettu. Suomen nykyisessä perustuslaissa määritellään jo kaksi velvollisuutta ja yksi vastuu kaikille. Koska on oikeus koulutukseen, sitä vastaa oppivelvollisuus; koska on oikeus kansalliseen itsenäisyyteen, sitä vastaa maanpuolustusvelvollisuus; koska on oikeus kulttuuriympäristöön ja luontoon, vastuu niiden suojelusta kuuluu jokaiselle.
Miksi emme voisi yleisestikin ajatella oikeudet velvollisuuksiksi ja vapaudet vastuiksi?
Lauri Tarasti onkin ehdottanut, että laskevan äänestysaktiivisuuden kääntämiseksi nousuun meidän tulisi kirjata perustuslakiin jokaisen suomalaisen velvollisuus käyttää äänioikeuttaan.
Tätä ajatusta jatkaen voimme ajatella, että esimerkiksi poliittisia vapausoikeuksia sekä sosiaalisia ja sivistyksellisiä perusoikeuksia tulisi vastata joko velvollisuus tai ainakin vastuu näiden vapauksien ja oikeuksien vastuunalaiseen käyttämiseen. Tarkoituksena ei olisi valvoa tai rangaista siitä, jos velvollisuus tai vastuu jää täyttämättä, vaan tarkoituksena olisi antaa pontta yleiselle yhteiskuntamoraalille. Ilman vapaiden yksilöiden valistunutta vastuuntuntoa liberaali demokratia on altis informaatiovaikuttamiselle ja voi jopa luhistua, kuten eräät uhkaavat tapahtumat länsimaissa ovat viime vuosina osoittaneet.
Velvoittavaa kehitystietä voitaisiin tutkia etenkin maanpuolustuksen alalla. Yleinen asevelvollisuusarmeijahan on ainoa todellinen aikuiskasvatusinstituutio. Sotilaskoulutuksessa nuoret aikuiset pakotetaan oppimaan sekä uusia taitoja että kokonaan uusi asenne suhtautumisessa hierarkkisesti johdettuun komentoketjuorganisaatioon. Erityisesti laitos pakottaa omaksumaan itsekuria, koska muuten sopeutumista sotilaallisen organisaatioon toimintakulttuurin ei voi tapahtua. Myös johtamistaitojen kehittyminen ja kyky ajatella kokonaisuutta ennen omaa etua kantavat hedelmää sotilaskoulutuksen jälkeen. Yleisen intressin olemassaolo ja merkitys tulevat selviksi kantapään kautta. Lisäksi armeija on Suomen suurin kuntokoulu, joka parhaimmillaan jättää hyviä tapoja jatkoonkin.
Koska jokaisella suomalaisella on perustuslaillinen velvollisuus puolustaa isänmaata, olisi tärkeää, että asepalvelus määritellään sukupuolineutraaliksi. Kun koko ikäluokka kävisi lävitse nykyaikaisen maanpuolustuksen peruskoulutuksen, se entisestään nostaisi maamme vahvaa puolustuskykyä epävarmoina aikoina. Lisäksi asevelvollisten koulutukseen tulisi sisällyttää myös korkeisiin tavoitteisiin pyrkivää arvokasvatusta perustuslakimme merkityksestä, mikä vahvistaisi nuorten aikuisten kykyä toteuttaa kansalaisvapauksiaan tasavaltaisen vastuuntunnon hengessä.
Kaikki suomalaiset tavoittavassa aikuiskasvatusinstituutiossa opittaisiin siis puolustamaan paitsi isänmaan itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta myös sen liberaalidemokraattista perustuslakia, jonka arvoytimenä on usko siihen, että ihmiset haluavat, voivat ja kykenevät olemaan vapaita.
Kirjoittaja
Jari Ehrnrooth on kirjailija, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Helsingin, Turun ja Lapin yliopistoissa. Hänen laajaan kauno- ja tietokirjalliseen tuotantoonsa sisältyvät myös elämänfilosofinen teos vapauden vaatimuksista (Kymmenen vaatimusta vapaalle ihmiselle, 2019) ja yhteiskuntafilosofinen teos yksilön vastuuseen perustuvasta yhteiskuntamallista (Hyvintoimintayhteiskunta, 2016).
