Mikä on Venäjä
Ukrainan sodan yhteydessä ovat ihmiset törmänneet arkipäivässään siihen, että valtioiden rajat ovat monitahoinen ongelma. Venäjän käsitys omista ja Ukrainan rajoista poikkeaa kansainvälisen oikeuden järjestelmästä. Tuntuu mahdottomalta käsittää, miten Venäjä ei tätä ymmärrä, vaan syytää mielikuvituksellisia selityksiä; kuinka Venäjä ei voi käsittää, että ei heidän selityksensä uppoa keneenkään?
Käsitys Venäjän historiasta alkoi muodostua omanlaisekseen Moskovan kronikkatraditiossa jo 1300-luvun lopulla. Moskovan suuriruhtinas oikeutti valtaansa ja valloituksiaan sillä, että hän oli muinaisten Kiovan ruhtinaiden seuraaja. Liettuan suuriruhtinas oli kuitenkin tällä asialla jo aiemmin ja sitä paitsi hallitsi Kiovaa. Näin pyhiä kirjoituksia jouduttiin kehittelemään entisestään. Mukaan tuli myös kristillinen oppi keisariudesta, eli kristillisen maailman valtiudesta (Kristus on taivaallinen keisari). Syntyi ajatus, että Moskovan keisari oli pyhän Rusin hallitsija ja tämä pyhä Rus oli jakamaton valtakunta ja maa, joka ulottui Karpaateilta Siperiaan ja Itämereltä Mustallemerelle ja Kaukasiaan. Tällaisena Rus tunnetaan jo 1500-luvun teksteissä.
Opin perusteella Moskova pyrki palauttamaan tätä jakamatonta valtakuntaa lännessä, jota hallitsi Puolan kansainyhteisö. Liettuan asema oli sen puitteissa heikentynyt, mikä oli Moskovan etu. Kun vielä keskiajalla ja 1500-luvullakin Puolan ja Liettuan hallitsijan tittelinä oli Rusin (Russia) ruhtinas tai kuningas, eikä Moskovan hallitsijakaan tätä protestoinut, monopolisoitui termi lopulta Moskovalle.
Vähitellen Moskovan ja Puolan väliin jääneen reuna-alueen (ukraina) kasakat ja lopulta 1700-luvulla ylimystökin integroituivat imperiumiksi muuttuneeseen Pietarin Venäjään. Ylimyksien asema parani, ja köyhien asema kurjistui. Samalla Puolan kohtalo Itämeren ja Mustanmeren välille kävi yhä kriittisemmäksi Venäjän, Habsburgien (Wien) ja Hohenzollernien (Berliini) imperiumien välissä. Lopulta nämä jakoivat Puolan 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Näin Venäjä oli kasvanut pyhille rajoilleen ja hallitsi jakamatonta pyhää Rusia. Tämä vahvistettiin historiantutkimuksessa 1700- ja 1800-luvuilla kertomukseksi tuhatvuotisesta Venäjästä, joka kasvoi Kiovan, Vladimir-Suzdalin kautta Moskovan valtakunnaksi. Näkemys myytiin menestyksellä länteenkin, jossa se dominoi yhä tänään. Todellisuudessa Kiovan Rus oli aivan oma valtakompleksinsa, jonka perustuksilta nousi Liettua, Moskova ja Itä-Puola.
Kehityksen sivussa Venäjälle syntyi asema oikean uskon ja oikeiden kristillisten arvojen puolustajana. Sitä olivat uhanneet sukupolvesta toiseen koko historian ajan lännen harhaopit (katoliset, ristiretket, dominikaanit, jesuiitat, liberaalit) ja näiden ruumiillistuma Puola, sekä idän pakanat, kuten julmat islamilaiset tataarit. Tämä missio on isänmaallisuuden ydin, vaikka ei silläkään juuri ole tekemistä itse historian kulun kanssa, joskin lännen ja sen arvojen työntyminen ja aktiivinen levitys yhä idemmäs onkin totta aina 900-luvulta lähtien.
Kuva: Mikhail Klimentyev / AP / Lehtikuva
Ikuiset rajat
Ajatus ikuisista ja alkuperäisistä rajoista on yleiseurooppalainen. Se syntyi myöhäiskeskiajalla suvereenin territoriaalikuninkuuden myötä. Vähitellen 1200-luvulta alkaen alettiin ajatella, että paavi tai keisari ei olekaan kaikkien hallitsijoiden ja Jumalan välissä, vaan paikalliset hallitsijat ovat suoraan vastuussa Jumalalle, eli suvereeneja, ja hallitsivat jotakin aluetta ja siellä asuvia ihmisiä. Tämä vallankumouksellinen idea toteutui Länsi-Euroopassa 1500-luvulle tultaessa ja Venäjällä 1600-luvulla, joskin se mielsi vielä pitkään alueensa nomaditurkkilaisten tapaan uluksena.
Teoria pakotti ajattelemaan valtojen välisiä rajoja ja keksimään niille perusteluita. Samalla muuttui ajatus siitä, että raja olisi kohtaamisalue ja seutu, jossa tavataan vieras, siihen, että raja on jakolinja, joka erottaa meidät muista. Toisaalta ajatus hallitsijan persoonasta erotettavasta valtakunnasta, jolla olisi oma valtioalue, syntyi vasta myöhemmin. Syynä oli se, että oikeushenkilön käsite syntyi kirkollisessa oikeudessa 1200-luvulla ja levisi sen jälkeen ensin kaupalliseen ja lopulta valtiolliseen käyttöön. Vasta 1600-luvun hallitsija oli oikeudellisesti erotettu valtiosta, sen varoista ja valtioalueesta.
Suvereenin kuninkaan hallitseman territorion asukkaat piti erottaa rajan lisäksi myös muuten naapureista. Protonationalismin piirissä suosittuja olivat myöhäiskeskiajalla kansojen syntylegendat. Ajateltiin, että Baabelin kieltensekoituksessa Jumala ajoi eri kansat eri seuduille ja asetti näille luonnolliset rajat (jokia, meriä, vuoria). Kun näitä ei kaikkialla ollut, alettiin niitäkin etsiä. Jumalan asettamat rajat olivat tietenkin kiistattomia. Tällaiset legendat ulottuivat myös Puolaan, Moskovaan ja Ukrainaan.
Teoria kohtasi hyvin Pyhän Rusin jakamattomuuden, vaikkakaan fyysisistä rajoista ei päästy mihinkään yhteisymmärrykseen ennen 1700-lukua. Kun valtioalueen käsitettä ei ollut, ei myöskään ollut ongelma, että jossakin valtakunnan rajat määriteltiin tarkkaan, kun taas toisaalla ei ollut mitään sovittuja tai määriteltyjä rajoja. Ruotsin (Suomen) itärajaa alettiin pohtia täsmällisestikin 1400-luvun lopulla, mutta yhtenäinen rajaviiva merkittiin vasta Stolbovan rauhassa 1617. Puolakin kutsui Novgorodin maata omaksi kruununmaakseen vielä 1600-luvun alussa.
Suomen nykyinen itäraja alkaa olla venäläisestä näkökulmasta kohdallaan. Perinteisesti katsottiin ruotsalaisten ryöstäneen puolet Rusin Karjalasta Pähkinäsaaren ”pakkorauhassa” 1323, mutta Stalinin lopulta oikaisseen vääryyden toisessa maailmansodassa. Toisaalta Kymijoen raja on joissakin venäläisesityksissä vielä alkuperäisempi ja oikeampi. Myös suomalaistutkimuksessa on tätä ajatusta tuettu, kun on haluttu poistaa karjalaiset aitosuomalaisuudesta. Toisaalta innokkaimmat karelianistit ovat myös pitäneet Pähkinäsaaren rauhaa ”pakkorauhana”, joka jakoi Karjalan ja erotti sen itäosan alkuperäisestä yhteydestä Suomeen. Nykyisin ei ajatella Pähkinäsaaren rauhassa jaetun mitään maa-alueita.
Kun Venäjä on kuitenkin ideologisesti jakamaton kokonaisuus, on sen velvollisuus säilyttää ja palauttaa nuo alkuperäiset rajansa. Tämä on ollut myös eräs Ukrainan sodan historiallinen perusta. Sinänsä opin mukaan Venäjä ei ole imperialistinen eikä kolonialistinen suurvalta, joka valloittaisi mitään muille kuuluvaa. Siperian liittyminen Venäjäänkään ei ollut mikään siirtomaavaltaus läntiseen tapaan. Se oli vähittäin integroitumisprosessi. Tälle viimeiselle väitteelle voi jopa löytää historialliset perustat, koska Moskovan hallinto ei ollut innokas uskonnolliseen käännytykseen eikä sotilaalliseen kontrolliin. Kiinnostuksen kohde oli lähinnä verotus.
Korkearesoluutioinen kuva saatavilla: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:1685_Hubert_Jaillot_.jpg
Pyhän Venäjän missio
Venäjän jakamattomuuden puolustamisen ohella Moskova otti itselleen keisariusteoriasta tehtävän puolustaa oikeaa uskoa pakanoita ja harhaoppisia vastaan. Puolaa vastaan lännessä käydyt sodat olivat sotaa syntiä vastaan, uskon puolustamista läntisiä harhaoppeja ja niiden valloitusyrityksiä vastaan. Moskova valtasi ja tuhosi Novgorodin valtakunnan 1471 oman kertomuksensa mukaan sodassa Jumalan totuuden puolesta ja syntiä vastaan, koska novgorodilaiset hylkäsivät kristinuskon ja liittyivät katolisiin halutessaan Puolan kuninkaan valtaan.
Metropoliitta Filipp siunasi Iivanan ja hänen armeijansa ”kuten profeetta Samuel siunasi Davidin Goljattia vastaan”, ja rukoiltuaan kirkoissa, luostareissa ja esi-isiensä haudoilla ”hurskas” ruhtinas Iivana III lähti sotaan luopioita vastaan kuin esi-isänsä Dmitrij (Donskoj) jumalatonta kaani Mamaita vastaan. Vaikka novgorodilaisten sanottiinkin olleen kristittyjä, he olivat hylänneet uskonsa siirtyessään katolisten puolelle, ja näin suuriruhtinas ei käynyt sotaa heitä vastaan kuten kristittyjä vastaan, vaan kuin pakanoita ja uskonluopioita vastaan.
Uskonmissio liittyy myös Venäjän hallitsijateoriaan. Kun Iivana Julmasta tuli pyhä keisari 1547, otettiin myös bysanttilainen keisariusoppi lakiin: Venäjän valta on simfonia eli keisarin ja kirkon yhteisvalta, jossa kumpikin tukee toista varauksetta. Vaikka maailma on muuttunut, on tämä oppi yhä julkilausuttu hallitusmalli nykyisellä Venäjällä. Se näkyy seremonioiden lisäksi siinä, että valtio rajoittaa merkittävästi ortodoksisuudesta poikkeavia uskonnollisia liikkeitä, ja että kirkko siunaa aseiden lisäksi varauksetta kaikki valtion toimet. Näin on selkeästi ja avoimesti tapahtunut Ukrainan sodan yhteydessä, joka on patriarkka Kirillille sota syntiä vastaan, kuten oli Novgorodin sota hänen muinaiselle edeltäjälleen Filippille.
Kansakunnan muodostuksen ja lopulta 1800-luvun kansallisromantiikan myötä Venäjä otti myös tehtäväkseen kaikkien slaavien puolustamisen. Myöhäiskeskiajalla kirjoitetun (väärennetyn) Aleksanteri Suuren testamentin mukaan muinaishallitsija olisi antanut kaikki maat Tonavan itä- ja pohjoispuolella slaaveille näiden urheuden vuoksi. Kun Moskovan Venäjä lopulta valtasi Ukrainan 1600-luvulla ja siitä tuli avoin osmaanien vihollinen, otti se tämän Aleksentari Suuren perinnön perusteella vähitellen aseman Balkanin slaavien suojelijana, ja siten Venäjän aatteellinen raja työntyi Balkanille.
Neuvostoliittoa arvioidaan toisinaan erityistapauksena Venäjän historiassa. Näin ei saisi tehdä, koska se on vain yksi kummallinen jakso monien kummallisten joukossa maan menneisyydessä. Aatteellisen mission näkökulmasta on kiintoisaa, että Neuvostoliiton missio oli maailmanvallankumous, eli se oli myös opillinen suurvalta, jonka tavoitteena oli pelastaa maailma. Siten se jatkoi Pyhän Venäjän missiota. Rusin kokonaisuus ja jakamattomuus fyysisenä ja maantieteellisenä kokonaisuutena on myös sen kannalta ongelma.
Neuvostoliiton romahdettua alettiin puhua lähiulkomaista, kun tarkoitettiin itsenäistyneitä entisen Neuvostoliiton osia. Käsite oli ongelmallinen ulkomaailman kannalta, koska se vähättelee uusien valtakuntien suvereniteettia. Se oli kuitenkin todellisuutta Venäjän näkökulmasta, ja osittain siihen Venäjä vetoaa myös Ukrainan yhteydessä, eli että ETYK:n päätösasiakirjan rajojen suoja ei koske Neuvostoliiton sisäisiä rajoja.
Neuvostoliiton universaalimission tilalle Venäjän ortodoksinen kirkko palautti kuitenkin oman universaalimissionsa. Sen kannalta Pyhä Venäjä tarkoittaa kaikkia maailman ortodokseja näiden fyysisestä olinpaikasta riippumatta. Sitenpä Venäjä on mieluummin aate kuin rajoihin sitoutunut territoriaalivaltio.
Kuva: SipaUSA / Lehtikuva
Kunnioittaako Venäjä rajoja?
Venäjän näkökulmasta on eritasoisia rajoja. On Venäjän federaation kiistattomat nykyiset ja kansanvälisoikeudellisesti tunnustetut rajat. Sitten on Neuvostoliiton rajat. Käytännössä ne on kansainvälisoikeudellisesti tunnustettu, mutta aina Venäjä ei pidä tätä tunnustamista sitovana. Se ei katso ETYK:n päätöksien suojelevan sellaisenaan Neuvostoliiton sisäisiä hallinnollisia rajoja. Kolmas taso on Venäjän imperiumin rajat: on ryhmiä, jotka katsovat koko imperiumin olevan osa Venäjää. Näin Alaska kuuluu venäläiseen maailmaan.
Epämääräisempää tämä on Puolan ja Suomen kohdalla, koska 1800-luvulla Suomi oli itsenäinen suuriruhtinaskunta ja pikemmin osa ruotsalaista maailmaa. Neljäs ja merkityksellinen taso on jakamaton Rus’, jonka ongelma on siinä, että Rus’ ei koskaan muodostanut mitään maantieteellistä kokonaisuutta. Näin sen rajat määritellään mielikuvituksellisen historiankirjoituksen varassa. Viides taso on tietenkin rajaton venäläinen missio totuuden ja hyvän puolesta.
Näitä eri rajoja Venäjä käyttää politiikassaan. On vaikea sanoa, uskovatko kaikki käyttäjät väitteisiinsä, vai onko kyse myös tekosyistä. Näiden rajakäsitysten näkökulmasta Baltian maat, Kaukasia, Ukraina ja Keski-Aasian tasavallat ovat kaikkein vähiten suojassa uhkaavilta väitteiltä. Suomi ja Puola ovat aika tavalla väitteiden saavuttamattomissa. Puolan asema on kuitenkin sikäli huono, että se on saanut uhkaavan ulkomaan leiman itseensä historian saatossa Saksaakin enemmän.
Kirjoittaja
Jukka Korpela on toiminut vuodesta 1998 alkaen Itä-Suomen (aikaisemmin Joensuun) yliopiston yleisen historian professorina. Sitä ennen hän toimi mm. Mikkelin Konsertti- ja kongressitalon johtajana sekä ulkoasiainhallinnon virkamiehenä (KAVAKU 12). Korpela on tutkinut laajalti vallan muodostusta ja sen oikeutusta Itä-Euroopassa keskiajalla ja uuden ajan alussa sekä nykyistä, historialle rakentuvaa poliittista puhetta.
