Suomella on tunnetusti pitkät perinteet huoltovarmuuden ja kokonaisturvallisuuden suunnittelussa ja toimeenpanossa. Suomen huoltovarmuuden konsepti on poikkeuksellisen laaja ja kattaa perinteisen energiahuoltovarmuuden lisäksi yhteiskunnan toimivuuden kannalta kriittisiä infrastruktuureja, tuotannon ja palvelut. Huoltovarmuuden tavoitteena on taata väestön, talouselämän ja maanpuolustuksen välttämättömät perustarpeet vakavissa häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa.
Huoltovarmuuden pohjimmainen tavoite on, että vakavimmat poikkeusolot voidaan hoitaa kansallisin toimenpitein. Kansallisen huoltovarmuuden lähtökohtina ovat kansainväliset markkinat, monipuolinen teollinen ja muu tuotannollinen pohja, vakaa julkinen talous ja kilpailukykyinen kansantalous. Kokonaisturvallisuus on toisaalta omintakeinen suomalainen laajan varautumisen yhteistyömalli, jolla yhteiskunnan elintärkeät toiminnot pyritään turvaamaan viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten yhteistyönä. Voidaan sanoa, että Suomessa on käytössä laajan turvallisuuden malli, joka ulottuu yli hallintorajojen (whole-of-government), sitouttaa yhteiskunnallisia toimijoita laajasti (whole-of-society) ja kaikkia relevantteja uhkia vastaan (all-hazards). Kun tähän yhdistää edistyneen hybridi- ja kyberuhkien osaamisen, ei ihme, että kansainvälisiä kollegoja suomalaiset toimintamallit ovat kiinnostaneet jo vuosikaudet.
Vaikka Suomessa uhkiin varaudutaan laajasti ja toimintamallit kestävät kansainvälisen vertailun, turvallisuusympäristön muutos kuitenkin pakottaa miettimään, ovatko varautumisen kohdentuminen ja resurssit riittävällä tasolla. Yhä käynnissä oleva covid-19-pandemia saattaa vielä haastaa yhteiskunnan toimivuuden, eikä uusien pandemioiden mahdollisuutta voida sulkea pois. Venäjän aloittama sota Ukrainassa on tuonut perinteiset sodan uhkakuvat takaisin pöydälle, ja kasvava huoli ilmastonmuutoksen vaikutuksista yhteiskunnan turvallisuudelle on herättänyt keskustelua siitä, tulisiko siihen varautua kokonaisvaltaisemmin. Huoli varautumisen tasosta on näkynyt myös selvitys- ja päivitysruuhkana viimeisen parin vuoden aikana. Selvityksiä on tehty kriisijohtamisen mallin toimivuudesta sekä huoltovarmuuden ja kansallisen kriisinkestävyyden riittävyydestä, ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko on päivitetty, selonteko huoltovarmuudesta ja yhteiskunnan turvallisuusstrategian päivitys ovat työn alla. Suomen lisäksi myös EU on terästämässä otettaan resilienssistä. Euroopan komission direktiiviesitys kriittisten toimijoiden resilienssistä (CER-direktiivi) onkin tällä hetkellä valmisteilla ja tulee voimaan oletettavasti vielä tämän vuoden puolella.
Suomen ja Ruotsin päätettyä hakea Naton jäsenyyttä puolustusliiton sotilaallinen ja poliittinen ulottuvuus ovat varastaneet päähuomion kansallisessa keskustelussa. Kuitenkin kuten myös tässä lehdessä on aiemmin tuotu esiin, resilienssistä on muodostunut merkittävä nouseva teema Natossa, ja Suomeen kohdistuu sen tiimoilta merkittäviä odotuksia. Suomessa resilienssin sijaan vakiintuneena terminä on käytetty kriisinsietokykyä.
Kuva: Puolustusvoimat
Naton resilienssipolitiikka ja Suomen yhteensopivuus
Naton resilienssipolitiikka on ottanut merkittäviä harppauksia 2016 Varsovan huippukokouksen jälkeen, jolloin jäsenmaat allekirjoittivat ”resilienssisitoumuksen” (Resilience Pledge) ja julkistivat seitsemän perusvaatimusta Nato siviilivalmiuden kehittämiseksi. Vuonna 2021 Brysselin huippukokouksessa päämiehet allekirjoittivat uuden resilienssisitoumuksen (Strengthened Resilience Commitment), jossa resilienssin todettiin olevan pääosin jäsenmaiden kansallinen vastuu, mutta muistutettiin myös kollektiivisesta vastuusta ja resilienssin merkityksestä Naton 3. artiklan velvoitteiden täyttämisessä. Nato myös sitoutui lisäämään yhteistyötä keskeisten kansainvälisten kumppanien kanssa resilienssin alalla ja peräänkuulutti yhteistyötä erityisesti EU:n kanssa. CER-direktiivin myötä tämä tarve korostuu entisestään, sillä Natolla ei ole EU:n kaltaista mandaattia säätää lakivelvoitteita jäsenmaille. Madridin huippukokouksessa Nato sitoutui kehittämään resilienssille kansallisesti valmistellut tavoitteet ja toimeenpanosuunnitelmat yhdessä sovittavien raamien mukaan. Ei ole epäilystäkään siitä, että resilienssi nähdään enenevässä määrin yhtenä Naton peruspilareista. Resilienssin kehittäminen Natossa ei tähtää vain siihen, miten siviiliyhteiskunta voi tukea sotilaallisen puolustuksen tarpeita, vaan kysyy myös sitä, miten yhteiskunta kestää sodan ja muiden kriisien iskut. Tässä yhteydessä yhteiskunnallisen resilienssin konsepti korostuu ennennäkemättömällä tavalla.
Suomen yhteensopivuudesta Naton resilienssipolitiikan kanssa ei ole syytä olla erityisen huolissaan. Suomi on osallistunut CEPC:n (Civil Emergency Planning Committee) toimintaan lähes rauhankumppanuuden alusta asti. Huoltovarmuuskeskuksen rahoituksella Suomen Nato-edustustossa (NAE) ollut melkein yhtä kauan siviilivalmiusasioihin keskittyvä asiantuntija, minkä lisäksi kaksi asiantuntijaa on toiminut Naton kansainvälisessä sihteeristössä vapaaehtoisena kontribuutiona (VNC). Suomi on myös osallistunut puolustussuunnittelun arviointeihin, harjoituksiin ja eri työryhmien työskentelyyn useiden virkamiesten ja asiantuntijoiden voimin vuosikaudet. Naton resilienssipolitiikka ja työ on siten Suomelle ennestään tuttua, ja Naton virkamiehet tuntevat myös Suomen varautumisjärjestelmän kohtuullisen hyvin.
Siitä huolimatta Suomi ei mene ”heittämällä sisään” Natoon. Vaikka jäsenyyden merkitystä Suomen kokonaisturvallisuudelle ja huoltovarmuudelle ei ole syytä liioitella, lähinnä johtuen Suomen hyvästä lähtötasosta ja periaatteesta, jonka mukaan resilienssi on ensisijaisesti kansallinen vastuu, sitä ei kannata myöskään vähätellä. Varautumista voidaan – ja sitä tulee – edelleenkin kehittää kansalliset tarpeet keskiössä, eikä mikään estä Suomea kasvattamasta kykyään toimia omavaraisesti kriiseissä.
Suomen erityispiirteet eivät Naton jäsenyyden myötä poistu, vaikka niihin liittyvät riskit ainakin osittain pienenevätkin. Luvassa on periaatteellisia muutoksia, jotka vaativat jonkin asteista ajattelutavan muutosta. Vaikka varautuminen voidaan edelleen tehdä kansallisista lähtökohdista, tulevaisuudessa suunnitelmat tulee entistä enemmän sovittaa yhteiseen kehikkoon. Tämä vaatii selkeää panostusta ja kulttuurimuutosta. Sekä omat että kumppanien suunnitelmat tulee tuntea perinpohjaisesti, jotta niiden yhteensovittaminen on mahdollista. Kun jäsenyyden myötä Naton suunnitelmat avautuvat Suomelle ja liittolaisten odotukset täsmentyvät, yllätyksetkään eivät ole mahdottomia. Joka tapauksessa on jo ennalta selvää, että Naton tavoitetason noustessa katse kohdistuu enenevästi kohti Suomea (ja Ruotsia) eräänlaisena mallimaana. Tämä status on helppo menettää ja vaikea saavuttaa uudelleen.
Yhteistyön koordinointi on myös Natossa muutoksessa. Samalla kuin odotukset resilienssin toimeenpanosta ja sen mitattavuudesta nousevat, Nato kehittää organisaatiotaan. Resilienssin osalta merkittävin muutos on perinteisen Civil Emergency Planning Committee (CEPC) päivittäminen resilienssikomiteaksi (Resilience Committee). Muutos ei ole pelkästään nimellinen, vaan Nato olettaa jäsenmaiden nimittävän komiteaan tahon, joka edustaa koko kansallisen resilienssin kenttää ja jolla on mandaatti koordinoida yhdessä sovitut tavoitteet kansallisesti. Suomea CEPC:ssä on tähän asti edustanut sisäministeriön pelastusosaston ylijohtaja ja Huoltovarmuuskeskuksen toimitusjohtaja hänen sijaisenaan. Päätös Suomen edustajasta Naton resilienssikomiteassa ei ole yksioikoinen, vaan vaatii huolellista kokonaisarviota. On syytä huomata, että myös EU edellyttää samaan aikaan CER-direktiivin myötä toimivaltaisen resilienssiviranomaisen tunnistamista.
Kuva: Stefan Sauer / AP / Lehtikuva
Resilienssistä kaikki irti
Nato-jäsenyys tuo Suomen kokonaisturvallisuudelle ja huoltovarmuudelle strategisia etuja. Se parantaa Suomen huoltovarmuuden edellytyksiä monella tapaa. Erityisesti haavoittuvat yhteydet mantereelle ja siitä eteenpäin ovat paremmin turvattavissa, ja mahdollisuudet saada täydentävää apua kriisin koittaessa paranevat. Suomelle tarjoutuu myös mahdollisuus vaikuttaa Naton suunnitteluun tavalla, joka parantaa näitä edellytyksiä. Jäsenyys avaa lisäksi uusia mahdollisuuksia tukeutua Naton resursseihin ja kyvykkyyksiin täyspainoisesti sekä uusia mahdollisuuksia tehdä yhteistyötä jo valmiiksi keskeisten kumppanien kanssa tasavertaisesti. Varautumisen kehittäminen yhteisessä kehyksessä tarjoaa tilaisuuden oppia niin saamalla tukea kuin antamalla sitä. Natoon kannattaa siis mennä ylpeänä omista saavutuksista, mutta myös nöyränä ja avoimin silmin.
Naton lisääntyvä panos innovaatioiden edistämineen tarjoaa myös suomalaisille uusia rahoitus- ja markkinamahdollisuuksia, mutta myös todennäköisesti ratkaisuja, jotka edistävät suomalaista varautumista. Vaikka Suomi on järjestelmällisesti kehittänyt Nato-yhteensopivuuttaan, kyseessä on kuitenkin historiallinen tilaisuus, josta kannattaa ottaa myös resilienssin osalta kaikki irti. Mahdollisuudet tähän ovat loistavat, olettaen että Suomi tukeutuu keskeiseen vahvuuteensa, eli laajaan yhteistyöhön, jossa julkisen ja yksityisen sektorin resursseja ja osaamista koordinoidaan tehokkaasti.
Pienellä maalla on pienet resurssit, eivätkä ne edes lisäämällä suuriksi muutu. Vaikka uusiakin resursseja varmasti tarvitaan, nykyisistä voi ottaa vielä tehoja irti kehittämällä resilienssiä kokonaisvaltaisesti. Kokonaisvaltaisella lähestymistavalla voidaan luoda parempaa kokonaiskuvaa kansallisen resilienssin tilasta ja varmistua siitä, että varautumispanostukset ovat riittäviä ja ettei kriittisiä aukkoja tai päällekkäisyyksiä pääse muodostumaan. Jotta Suomi kykenee hyödyntämään Nato-jäsenyyden resilienssiosinkoa ja vastamaan siihen kohdennettuihin odotuksiin, sen tulee edelleen määrätietoisesti kehittää kansallista kykyä.
Kirjoittaja
Christian Fjäder toimii tällä hetkellä Ulkopoliittisessa instituutissa vanhempana tutkijana keskittyen tutkimuksessa lähinnä geoekonomiaan ja resilienssiin. Hän on aiemmin toiminut Huoltovarmuuskeskuksessa suunnittelu- ja analyysiosaston johtajana ja siinä roolissa myös valtakunnallisten maanpuolustuskurssien huoltovarmuuden pääopettajana. Huoltovarmuuskeskuksessa hänen vastuulleen kuuluivat kansainväliset asiat mukaan lukien Nato-yhteistyö. Hänellä on myös pitkä kokemus yritysturvallisuuden, riskien- ja jatkuvuudenhallinnan johtamisesta kansainvälisissä yrityksissä Suomessa ja ulkomailla. Fjäder on suorittanut 218. maanpuolustuskurssin.
